LOVE

LOVE

14.9.2014

best things in life are not free

Nyt kun on hetki kulunut synnytyksestä, voin ilokseni ilmoittaa pystyväni kävelemään kuten normaalit ihmiset. (paitsi juuri tällähetkellä kun lonkka jumahti niin pahasti että sattuu ihan kiitettävästi)

Vauvanhoito on jo sujuvaa, ja öisin herätään yleensä kerran vain syömään. Poika on edelleen terve, ja kasvaa täysin normaalisti. :) Mikko käy töissä ja auttelee kotitöissä jonkun verran, minkä nyt tuhottoman aikaiselta aamuheräämiseltään jaksaa. Poika on parhain asia, mitä mulle on koskaan tapahtunut, ja mitään parempaa mä en koskaan tuu varmaan kokemaan, kun äitiyden,

Mutta tää äitiys onni ei toki ole ilmaista. En tahdo, että kukaan käsittää nyt seuraavaa kertomaani asiaa mitenkään väärin, mä en ikimaailmassa muuttaisi mitään. Mutta vaikka öisin ei tarvitse herätä kuin yleensä yhden kerran, niin mä olen todella väsynyt silti. Varsinkin nyt, kun yritetään vieroittaa poikaa rintakumista, joten syömisen kanssa saa tapella yleensä aika kauan, ennen kuin imeminen alkaa onnistua.. En oikein osaa nukkua päivisinkään, ja vauva vie kuitenkin aika paljon voimia. En tiedä, johtuuko mun itkeskely väsymyksestä vai hormooneista, mutta alan itkemään todella pienistä asioista.

Mulla on myös todella yksinäinen olo, siis vielä yksinäisempi, kuin mitä raskausaikana, kun mä vietän suurimman osan ajasta pojan kanssa kahden. Mikko käy töissä, ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Yleensä he ovat siis kyllä täällä meillä, niinkuin nytkin ovat tuossa meidän järvellä kalalla, mutta kuitenkin niin, että mä oon sisällä pojan kanssa ja ne ulkona. Tai sitten vaikka ovatkin sisällä niin mä kuitenkin hoidan vaan poikaa enkä oikein kerkeä "olemaan aikuisten seurassa". Omista kavereistani kun ei ole edes raskausaikana juuri kuulunut, niin enpä ole jaksanut nytkään yrittää. (tarkottaa siis sitä, että saa mulle jutella, en mä katkera oo [novähän], mutta en vaan itse jaksaa alkaa yrittämään yhteydenottoja) Mun ihmiskontaktit rajoittuu niinkin paljon, että oikeastaan jos mun perhettä ei lasketa niin kontaktit on kauppareissuilla, kun ihmiset tulee ihastelemaan vauvaa.

Mä olen myös vähän kateellinen Mikolle, kun se pystyy vain ottaa ja lähteä viettämään aikaa muuallekin, ja pystyy lähtemään järvelle, metsälle, tai mihin ikinä haluaakaan. En mä vielä oikeastaan edes haluaisi lähteä mihinkään ilman poikaa, en mä sitä tarkoita, se on niin pieni että en varmaan uskaltaisi jättää sitä edes omalle äidilleni hoitoon kauemmaksi aikaa kuin kauppareissulle.. Mutta tuntuu haikealta katsella kun toinen voi tehdä mitä vaan, ja itse pitää aina ajatella ensin, että voidaanko mennä johonkin paikkaan pienen vauvan kanssa, ja jos voidaan, niin lähteminenkin on niin hankalaa, että moni reissu jää senkin vuoksi tekemättä.

Mä tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti, ja tääkin väsymys, itkeskely ja vauvassa kiinni oleminen on ohimenevää, eikä kestä kovin kauaa, mutta tällä hetkellä se on vain aika väsyttävää.

Mä haluan mainita, että en mä tätä(kään) päivitystä kirjoita sen vuoksi, että saisin sääliä tms. Nimenomaan mä en halua sääliä, mutta mä kirjoitan näitä tilityksiä oman itseni vuoksi, koska jotenkin tunuu lohduttavalta, kun voi kirjoittaa, ja tietää että joku lukee, joka ehkä jopa olisi kokenut joskus saman. Mä myös toivon, että kukaan (esim mun sisko ja isä...) ei huolestuisi tästä päivityksestä liikaa, koska loppujen lopuksi meillähän on kaikki enemmän kuin hyvin. Vauva ei turhia ressaa, ja nyt vaan pitäis munkin opetella taas uudestaan, että mites sitä rentouduttiinkaan.

Ps. Suuri stressin aiheuttaja on myös nimi. Meillä ei nimittäin ole VIELÄKÄÄN minkään valtakunnan hajua, miksi tuota poikaa tullaan tulevaisuudessa kutsumaan.. Meidän nimimieltymykset nimittäin eroaa ihan vaan jonkin verran toisistaan.... Toivottavasti keksittäisiin pian joku kaunis nimi, jotta ei tarvitsisi stressata, ja jotta ei tule sitten paniikkia etsiä muutamassa päivässä nimeä, jota sitten joskus myöhemmin miettii, että oliko se nyt kuitenkaan se oikea nimi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti