LOVE

LOVE

29.8.2014

Newborn

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, kun loppuraskaudesta en jaksanut enää ajatella niin pitkälle että jaksaisin blogia kirjoittaa.

Loppuraskaus oli varmaan (?) ihan normaali, olin väsynyt eikä nukkumisesta tullut mitään kun mahassa alkoi pippalot heti kun istahti tai heitti pitkälleen. Elokuun alun jälkeen aloin jo tosissani kyllästymään olemaan raskaana, ja jokapäivä ajattelin kuinka pitkä aika laskettuun aikaan vielä on.. (6.9) Puolen kuun aikaan kun täysiaikaisuus täyttyi ja saatiin muutto tehtyä, niin alettiin jo Mikon kanssa molemmat puhua, että saisi kyllä jo alkaa syntymään. 

Sitten se tapahtui! 21.8 aamulla vessaan mennessä alkoi lapsivettä valumaan! Ensin tuli kauhea paniikki ja melkein itkukin, mutta sitten yhtäkkiä mä rauhotuin täysin eikä mua oikeastaan edes jännittänyt. Synnärille soittaessa sanoivat, että jos ei supistuksia tule aiemmin, niin kuudelta illalla viimeistään sinne. Päätettiin kuitenkin lähetä ajelemaan jo aikaisemmin kohti Äänekoskea, jotta oltaisiin lähempänä jos yhtäkkiä tulisikin kiire.. No, matkalla supistuksia sitten alkoi tulla, mutta ei niin kovin usein, joten pysähdyttiin mun vanhempien luona. Isä oli ainut kotona, ja huomasi kyllä miten tulevaa pappaa jännitti ihan hirmuisesti! Siitä me sitten lähdettiin jossain vaiheessa ajamaan Jyväskylään, ja synnärillä oltiin joskus neljän aikaan iltapäivästä. 

Kätilön tutkittua mut, se sano että missään nimessä ei lähdetä enää takaisin kotiin, mutta että aikaa menee kyllä vielä ennen "tosi hommia" joten kysyi haluanko mä osastolle odottelemaan vai käydäänkö jossain tappamassa aikaa. Päätettiin lähteä käymään Mikon ystävän luona, ja saatiin ohjeeksi että viimeistää yhdeksältä illalla pitää olla takaisin, ellei jo aiemmin tule tunnetta että nyt on lähdettävä. 

Me sitten vähän ennen kahdeksaa oltiin takaisin, ja siitäpä alkoikin mun elämäni hirveimmät tunnit. 28 ja puoli tuntia mä kärsin maailman kamalinta kipua, ja odottelin ja itkin ja huusin kun sattui niin kamalasti. Ensimmäiset tunnit me oltiin jossain huoneessa jossa saatiin olla Mikon kanssa onneksi kahdestaan, ja sitten loppu aika synnytyssalissa. Sain KAIKKI mahdolliset kipulääkkeet ja puudutukset ja spinaalinkin poikkeuksellisesti kahdesti, mutta mistään ei oikein ollut kunnon apua, paitsi spinaalista. Niiden tuntien aikana mä olin olettanut,että olisi se kaikista pahin jännitys, kun odottaa vain lupaa ponnistaa, mutta ei. En kerennyt paljon jännittämään kun mietin vain sitä kipua... 

Sitten viimein, kun lääkäri ja kätilöt päätti, että enää ei odoteta, vaan saan ponnistaa vaikka en kokonaan auki ollutkaan, niin tuli toisaalta helpottunut olo, mutta toisaalta siitä alkoi se kaikista kipein osuus. Normaalisti ponnistamisen pitäisi helpottaa kipua, mutta mun tapauksessa kun en ollut ihan kokonaan auki, niin se lisäsi kipua täysin sietämättömäksi, ja mä anelin ja itkin että haluan sektion. Lääkäri kuitenkin piti päänsä, että ei leikata, kun vauvalla ei ole hätää, joten siinä mä sitten paniikissa yritin saada vauvaa pihalle. Täytyy sanoa, että mä en IKINÄ olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman Mikkoa! Ihan uskomattoman hienosti tuki ja pysy mun vierellä, vaikka ei varmasti ollut kovin kiva katsoa mun kipuja koko ajan. '

No, 23.8. klo: 1:31 me nähtiin meidän poika ensi kertaa. Tässä vaiheessa mainitsen,että kun sanotaan että kun lapsen näkee niin kaikki kivut unohtuu, vaikka oikeasti vielä sattuukin. Ei muuten unohtunut..Sattui, ja tunsin kivun, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Siinä se poika oli. Kätilön sylissä, ja pian mun rinnalla. Se oli tosi epätodellisen tuntuista, varsinkin kun olin niin väsynyt, etten enää tiennyt olinko hereillä vai en. 

Viiden aikaan siirryin sitten osastolle, ja pääsin mukamas lepäämään. Kätilöt ottivat pojan hoitoon, jotta olisin saanut levättyä, mutta nukuin muutaman tunnin, jonka jälkeen alkoikin mun valvominen. En osannut nukkua sairaalassa oikeastaan juuri ollenkaan, ja loppu ajasta mun väsymys alkoi näkyä jo kamalana itkuisuutena. 

Poika sai hienosti syntyessään pisteitä 9/9, mutta joutui kuitenkin seuraavana iltana teho-osastolle tarkkailuun infektio epäilyksen vuoksi, raukka kun joutui olemaan mun sisällä liian kauan ilman lapsivettä... Sen ajan kun "Kyösti" oli teholla, (2 ja puoli päivää) niin mä itkin oikeastaan koko ajan. Sain käydä katsomassa häntä melkein milloin vain halusin, ja aina kun olin siellä, oli helpompi olla, mutta kun jouduin lähtemään takaisin omalle osastolle niin tuli aina itku, kun olisin halunnut olla pojan kanssa. 

Sitten kun sain viimein Köpin takaisin mun kanssa 5. osastolle, niin oli vähän helpompi olla, mutta odotin vain koko ajan sitä että päästään kotiin. 26.8 mä sitten viimein sanoin että nyt riittää, ja me lähdetään kotiin. Saatiin lupa, kunhan aamulla käytettiin poika labrassa kontrollissa. Bilirubiini oli laskenut hyvin, ja lääkäri puhelimessa sanoi, että voidaan nyt olla rauhassa, eikä tarvitse lisäkontrolleja. Sitä onnen määrää <3 nbsp="" p="">

Nyt me sitten ollaan oltu kotona jonkun aikaa, ja arki alkaa pikkuhiljaa sujua. Poika nukkuu nätisti, ja yöllä herätään muutaman kerran syömään, mutta muuten turhia itkuja ei ole. Elämä on ihanaa, ja vauva vielä ihanampi <3 nbsp="" p="">
Paikat on kipeät, jokainen lihas mun ruumiista jumissa, kävely tekee kipeää, ja jalat on niin turvoksissa että tuntuu kuin iho repeäisi, mutta se ei haittaa. Riittää kun katsoo tuota kaunista lasta, ja heti hymyilyttää. Mulla on maailman paras perhe <3 p="">

vastasyntynyt "Kyösti" <3 nbsp="" p="">









3 kommenttia: